Ehka palstaudun

Kaikille taman blogin lukuisille lukijoille haluaisin ilmoittaa, etta elan ja hengitan. En varsinaisesti ole kiireinen mutta ajatustyon alla on tiiviisti duuni, parin viikon paassa siintavat paasykokeet (joo en oo valmistunu tiedan), toiseen yliopistoon hakupaketin kokoon vasaily (oon vahan myohassa mut pitaa nyt joku back uppi olla), kaksi tulevaa muuttoa, loma ja aina yhta virkistava parisuhdedraama.

Ja koska olen nainen ja voin aina muuttaa mieleni saattaa olla etta uusi blogini aukeaa kohtapuolin taalla: http://www.lily.fi/. Ihan vaan koska tykkaan lilysta ja luulen, etta lilykin saattaisi tykata minusta! Ja kuinka monta kertaa kivempaa on kirjottaa palstaa kuin blogia? Kaytanto sama mutta cmoon! Pinaattipalsta, tomaattipalsta, perunapalsta, palsta! Haluan ikioman punaisella puuaidalla reunustetun kirjoituspalstan.

Mutta Tuleva Palsta saa jaada odottamaan inspiraatiota, jonka uskon vakaasti loytyvan sohvanpohjalta. Viimeistaan se kaynnistyy kunnolla sitten kun minulla alkaa olla jotain kirjoitettavaa ja saan aikaiseksi hankkia uuden lapparin tuon lahoavan lapion tilalle. Kaljankaadosta ei saa ikuisesti tarinoita ja muilta osin elamani on yksinkertaisesti niin jarjettoman tylsaa etta hulavei vaan.

Jos haluatte parempaa tekemista kun lukea blogia, joka ei koskaan paivity tassa se!

Ah.

Getting into the swing

Aikaisemmin kukaan ei huutanut minulle. Pidin siitä.

En lainkaan ihmettele, että hillityt japanilaiset ajattelevat länsimaisen huutokommunikoinnin olevan täysin out of order. Huutaminen saa huutajan näyttämään heikolta ja tekee karjunnan kohteesta hermostuneen. Niiden ihmisten, jotka eivät ole epävarmoja asemastaan ei tarvitse korottaa ääntään saadakseen haluamansa.

Minulle ei ole koskaan elämäni aikana huudettu yhtä paljon kuin viimeisen neljän kuukauden aikana. Punastuin, nolostuin, unohdin oleellisen ja käteni tärisivät. Huomaamattani aloin laittaa 'hyvää kiertämään.' Tulin kotiin ja välittämättä paperinohuista seinistä purin kaiken sen turhautumisen räyhäämällä sille ainoalle henkilölle, jolle en olisi halunnut tuottaa pahaa mieltä.

Niin iloinen kuin olenkin siitä, että minulla on työpaikka ja säännölliset tulot, en malta odottaa heinäkuuta kun saan sanoa heihei työnteolle. Minä olen hyvä työntekijä. En paras, mutta kiitos herralle talvisotaa ei käyty puolalaisia vastaan. Voin rehellisesti sanoa tekeväni parhaani jokaikinen päivä. Minun parhaani saattaa olla huonompi kuin jonkun toisen, mutta minun ei tarvitse olla kenenkään turhautumisämpäri jonne voi avautua kun siltä tuntuu.

Onneksi kaiken tämän väljähtyneen tomaattimurskan keskeltä voi yhä löytää hyvää musiikkia:

Ja tuo pianomies, oh so pretty...

P.S Sihvis olet parasta!

Tuntuuko sinusta samalta

Mua on alkanu jännittää.

Oon jotenkin kaiken tän tekemisen ja suunnittelun lomassa kokonaan unohtanut, että se lähenee. Yliopisto.

Että mun pitää oikeasti muuttaa, etsiä asunto, tutustua, seikkailla. Kuulostaa melko raskaalta. Ja entä sitten itse opiskelu? Englanniksi tuotettu tekstini on kymmenvuotiaan tasolla. Alex nauroi minulle päin naamaa nähdessään motivaatiokirjeeni. 250 Sanaa vei minulta kolme päivää ja siltikään lopputulos ei ollut kehuttava.

Yritän vakuutella itselleni, että en ole uusavuton tai tyhmä; miksi en muka selviäisi.

Kaikkein kamalinta on sanoa jälleen heihei, jutellaan sit skypessä ja nähdään taas joskus.

Paniikki. Ehkä en vain mene. Korkeakoulutus on muutenkin yliarvostettua.

Saamaton

Olen aina kuulunut niihin ihmisiin, joiden mielestä onnellisuus on elämänasenne. Elämäni ei varmasti ole ollut se mutaisin polku mitä kukaan on koskaan kulkenut, mutta eiköhän jokainen vastaanota jonkun kiintiömäärän paskaa niskaansa.

Viimeaikoina tuntuu, että sitä on ollut liikkeellä enemmänkin. Töissä ei ole mennyt putkeen. Törmäyksiä on tullut niin guinnestynnyreiden kuin työkavereidenkin kanssa. Esimies, joka jossain vaiheessa saattoi pitää minusta pisti pakkivaihteen päälle. Nyt ärsyttävästä olemuksestani kärsivät vuoroni ja yleinen työmoodi.
 Töiden ulkopuolella en juurikaan sosialisoidu. Lupaavasti alkanut ystävyys uuden työkaverin kanssa otti osumaa, kun hän ajautui mukaan töissä leiskuvaan tylsään draamaan. Ei mikään paras aloitus, sanoisinko.

 Kotona makaan flegmaattisena sohvalla. En siivoa, urheile, pese pyykkiä. Hollanninkursseillani käyn neljan kerran sijasta keskimäärin kahdesti. Huono hiuspäiväni on jatkunut nyt kuukauden. Koko elämääni hallitsee saamattomuuden kellertävä aura.

On raivostuttavaa myöntää, että tämä on täysin minun oma valintani. Minä päätän otanko itseäni niskasta kiinni, soitanko ystävälle, lähdenkö lenkille. Viimeaikoina olen valinnut edellämainittujen sijaan äänestää vuoden bikinibeibeä tai lukea tuntemattomien ihmisten päivityksiä pastelliväreistä. Minä en edes pidä mintunvihreästä!

 Uskon, että tilanne muuttuisi vain aloittamalla jälleen urheilemaan. Tämä vuosi on ensimmäinen kun  kotona ei ole ketään potkimassa minua ulos lenkille. Ei koiraa tai äitiä toisin sanoen. Esimmäistä kertaa elämässäni liikunnan puute näkyy oikeasti jaksamattomuutena ja fyysisenä pahana olona. Alex on sohvamyyräilyn ammattilainen, joten jää minun kontilleni motivoida itseäni.

Olen terve ja nuori, omistan lenkkarit.  "I'm the only thing that's standing in my way"

"Dear Johanna,"

Toissapaivana eras baarimme vakiasiakkaista tyrkkasi kateeni kirjeen, jonka han kertoi selittavan asioita joita han on pohtinut jo pitkaan. Tiesin hamarasti hanen nimensa, ei maitoa tai sokeria. Keski-ikainen, tavallinen, yksinainen. Saapui joka ilta, viipyi kerrallaan useita tunteja.

"There are some things I'd hoped to be able to clarify and explain to you..."

Kun kuulee paivittain laajasti vaihtelevalta ikahaarukalta mita ihmeellisinta settia, tulee varsin immuniksi. Myoskin tuijottelua saa osakseen niin paljon, etta siihen lakkaa kiinnittamasta huomiota.

"...I do like Foley's. I like the place. I like the friendly staff. And I do like you, Johanna. When we first met, I immediatly took to you, because you seem to be a very sincere, kind and decent no-nonsense person. Those are unfortunately exceedingly rare qualities, and that is the reason why I'd hoped to have a chance to get to know you better."

Tassa vaiheessa hammennys oli jo suuri. Aikamoinen ihmistuntija tama kaveri, kun pystyy pelkastaan tavasta milla kannan kahvikuppia paattelemaan kaiken taman. 

"...I hope you don't mind me saying this, but on occasions, it appeared as if you're sometimes having a pretty rough time too. I just want to say that if you'd ever feel the need to talk about anything - whether it be the weather or something altogether more profound - I'm there for you."

MITA VITTUA! Senkin sairas kyylaaja, ihan vaan tiedoksesi minulla on kaikki oikein hyvin, toisin kuin sinulla.

"...in my experience it sometimes helps to know that there's still someone additional who cares, even if you decide not to take up the offer. And I do genuinely care, Johanna."

Ja siita se raivo sitten nousi. Allottava paskiainen, missa ihmeen pilvilinnoissa elat kun paahasi edes palkahtaa etta minusta voisi tuntua hyvalta se etta 'you are there for me'. Usko pois, jatan talla kertaa tarttumatta hyvasydamiseen tarjoukseesi.

"...The bottom line is that I merely aspire to getting to know you, for the person you are, without any further intentions, and I hope that may be mutual. I'm convinced you're a good person, and for that, I do like you, Johanna. Therefore I don't wish to be a nuisance."

 On toki hienoa, etta haluaisit tutustua minuun ihan vain taman hyva ihminen-sadekehani vuoksi. Et varmastikaan haluaisi paasta poksyihini tai puukottaa ja raiskata minua vapaavalintaisessa jarjestyksessa. 

Huolimatta siita, etta vuosia sinulle on kertyny tuplamaara minuun verrattuna ei kellot halyttanyt etta tama ei missaan nimessa ole sopivaa? Sinulla ei ole OIKEUTTA kirjoittaa minulle tamanlaisia kirjeita, minua ei kiinnosta etta olet sosiaalisesti rajoittunut ja onneton. Saan palkkaa siita, etta olen mukava, mutta usko pois ongelmasi eivat voisi vahempaa kiinnostaa.

Olen arsyyntynyt itselleni, etten nahnyt mitaan tallaista tulevan etukateen. Viela enemman raivoissani tamankaltaisille ihmisille, jotka eivat osaa suhtautua tarjoilijan ystavallisyyteen vetamatta siita johtopaatoksia. Tunnen oloni typeraksi ja turvattomaksi. Kotimatkalla vilkuilen jatkuvasti olkani yli. Kusipaa. 

Mitä mä murehdin

"Jokaisen murhe on juuri niin suuri kuin sen kantaja" joku minulle runoili vuosia sitten. Silloin uskoin. Enää en ole ihan niin varma.

Ei uskonut myöskään komea mies, jolla oli apeat silmät ja syntymäpäivä. Kuukausi toisen lapsensa syntymän jälkeen hän sai viestin vaimonsa rakastajalta, ettei uusi tulokas luultavasti ole hänen. Eikä ollutkaan. 

Tai tyttö jonka äiti on alkoholisti ja isä varastaa lapsiltaan. Joka sairastui syöpään vuosia sitten. Tuli vahingossa raskaaksi. Lääkärit kehottivat synnyttämään, koska lapsen luuydin voisi antaa vuosia lisää. Tyttö sai terveytensä ja vauva luovutettiin adoptioon. Hän on minua puoli vuotta vanhempi.

Mitä sinä sanoisit? Minä en osannut sanoa mitään. 

Arjen tomusokerikuorrutetta

Mun piti itseasiassa kirjoitella jotain asiaa ja lisätä pari kuvaa viime päiviltä.. Joka toinen kuva oli tärähtänyt ja joka toisesta killitti lössähtänyt klonkku. Joten jätän sen suosiolla sitten johonkin toiseen kertaan. Mutta ennen sitä tämmöinen ihana haaste, joka on vilahdellut aika useassa blogissa.

Tarkoituksena listata kymmenen pientä arjen iloa, joista juuri sinä erityisesti nautit. Rakastan tätä sivua.



Jos ollaan ihan rehellisiä niin mulla oli aluksi näitä ilonaiheita sänky-nukkumisakselilla itsessään joku 5. Karsin ne sitten yhteen etten vaikuttais niin pakkomielteiseltä tän mun lempiharrastuksen kanssa. Meillä yleensä vielä kun minä pesen pyykit Alexin on pakko laittaa lakanat. Ommmnomm hyväntuoksuiset vilposet lakanat, ei mitään parempaa!



Tämän luulin oikeasti olevan ihan oma iloni! Mutta kiitos internet, että avullasi jälleen oivalsin olevani yksi miljoonasta. Miten sukka voikin olla niin pehmeä ja ihana!



Ensinnäkin pelkkä näkymä on todella tyydyttävä, puhumattakaan ajatuksesta täpötäysistä hyllyistä täynnä mehuja, jogurtteja ja juustoja vain odottaen syöjäänsä!



Nykyaikana ainoa hyvä syy läydä elokuvateattereissa. Ainoa.



Mä oon ihan yhtä hirveä kuin jokainen suomalainen mitä tulee ilmaisiin kyniin, karkkeihin, kalentereihin. Tänne vaan! ..mutku siit ei tarvi maksaa mitään.



Sano kyllä, hyppää bussiin, nosta peukku, käänny kujalle jolla et ole koskaan ollut. Uteliaisuus, päämäärätiedottomuus, liikaa aikaa. Lähde ilman telttaa, älä valehtele, pidä silti pippurisumute lähellä, muista syödä.

(Huomautus 16-vuotiaalle itselleni: tämä ei tarkoita sulloutumista jonkun auton takapenkille yhtä typerien kaveriesi kanssa ja kurvaamista hevon pyllyyn jonnekin bileisiin.)



Minun, sinun, enempi parempi.



Olet niin rakas.



 Muistan edelleen kun olimme tekemässä ensimmäistä muuttoa Suomesta Espanjaan ja heitin pois viimeisiä vaalimiani leluja ja vaatteita. Avasin pienen parfyymirasian, joka oli kulkenut mukana kaikissa barbikemuissani. Jo vahaksi muuttunut nuhjaantunut purkki ei vaan muistuttanut minua lapsuudestani vaan pyöräytti päässäni käyntiin videon muistoista, jotka eivät olisi muuten koskaan nousseet pintaan.
 Aina vanhan hajuveden loppuessa ostan uuden erituoksuisen, koska tuoksuilla on ihmeellinen kyky viedä ajassa taaksepäin ja olisi mahtavaa onnistua säilyttämään palasia elämästään tuoksuina.




<3

Paluu tietoisuuteen

Viime viikko oli _hirveä_. No, olihan mukana ihan kivojakin pätkiä, mutta päälimmäisenä on mielessä lähinnä ne loputtomat työtunnit ja kipeät jalat ja jäätävän kivulias kurkku.

Gentissä juhlittiin siis jo toista kertaa kaupungin järjestämää valofestivaalia. Koko pimeä kaupunki valaistaan eri designyritysten toimistä mitä mielikuvituksillisimmilla (mikä sanahirviö) valohärveleillä. Ja nyt ei siis puhuta parista kynttilästä vaan ihan ison luokan valoheittimistä ja tosi tyylikkäistä taideteoksista. Mutta mikäs sen kivempaa, kuulemma olivat tosi nättejä. Minun valofestarikokemus jäi nimittäin oman pubin kynttilöihin.

Viikonloppu oli kiireisin ikinä, kaupungissa oli kuulemma lauantaina 100 000 ihmistä Gentin ULKOPUOLELTA. Ja oon ihan saletti et jokaikinen niistä päätti tulla just meidän reflaan.
 Ensimmäisenä päivänä mulla lähti ääni, toisena sain raivokkaita yskäkohtauksia (kelaa kantaa ruokaa pöytään kun et vaan voi lopettaa yskimistä) ja kirsikkana kakun päälle sain vuotavan nenän.

Sunnuntaina esimies sano, että saadaan työpäivän jälkeen vähän drinksutella baarissa palkkana hyvästä työstä. Huolimatta siitä, että maanantaiaamuna tiesin minua odottavan hollannin suullinen koe, päätin jäädä viettämään iltaa valkoisten venäläisten ja työkavereiden kanssa. Meidän viiden hengen staff partyt osoittautuivatkin aika villeiksi bileiksi. Ah irlantilaiset, suomalaisten sekopäisyys kohtaa vertaisensa. Mun esimies muuten avautu mulle, et olin sen mielestä ihan lehmä, mut sit se muuttiki mielensä ja nyt oon 'A GOOD WOMAN'.

Seuraavana aamuna herään lintujen lauluun kello 11.00. Viisitoista minuuttia kokeeni alkamisajankohdan jälkeen. Minulta kestää noin 23 sekuntia tajuta, että on lakko ja julkinen liikenne on lomilla. Rynnistän ulos, koetan tilata taksia toiselta puolen Belgiaa, luovutan ja lähden juoksemaan. Saavun paikalle räkä poskilla 40 (!!!) minuuttia myöhässä, opettaja on raivoissaan ja nappaan testistä kärkituloksen 13/30.

Kotimatkalla ostan naurettavan kalliin lootan suklaata, jonka toivon lepyttävän opettajaani edes hiukan. No rehellisyyden nimissä ei suklaat muakaan paljon lämmittäis jos joku idiootti laittais odottamaan noin pitkään. Kuitenkin loppu hyvin, läpäisin ensimmäisen tason kielikoulusta lukemillä 60% sadasta. Luonnollisesti syytän stressiä ja flunssaa.

Nyt elämä alkaa palautumaan normaaliksi, pystyn tekemään vapaa-ajallani muutakin kun paikkaamaan univajettani ja tänään taas töihin. Sain viimein jopa siivottua (ja sotkettua..) ja pääsin jopa viettämään vähän laatuaikaan ton erään herran kanssa.

Mitä ajattelin tänään

Autoissa/junissa/ratikoissa istuminen on yksi rauhoittavimmista asioista mitä tiedän. Johtuu varmaan siitä, että vietin puolet lapsuudestani volvon takapenkille survottuna.

Voiko ensimmäisenä asiana toiselle tytölle sanoa: "olet söpö"? Kokeilin, ja luulen että ei.

Kahvia ja Baileysia mmmm.

Esimieheni ei voi sietää minua. Jos et pidä minusta muuntaudun nöyräksi koiraksi, joka kehuu tukkaasi ja nauraa jokaiselle vitsillesi.

Olen maailman epäuskottavin vihaisena. Viime kerralla kun suutuin koko naamani puhkesi täyteen punaisia läiskiä jotka kieltäytyivät himmenemästä seuraavaan kahteen tuntiin. Valehtelin allergiasta ja sain ymmärtäväisiä nyökytyksiä.

Tigin hoitoaine on ihan kuraa. Kävin just suihkussa ja tuntuu että olisin läntännyt päähäni mehiläisvahaa. Nii just se Dumb Blonde.
Oon istunut kaks iltaa putkeen töiden jälkeen kaljalla yhden englantilaisen Andyn kanssa. Meillä ei ole tasan mitään yhteistä (Andy 35v, 120kg, naimissa, tietokoneasentaja) mutta juttua riittää. Parasta baarityöskentelyssä on kyl kaikki random juttutuokiot tuntemattomien kanssa.

Elän nykyään ranskalaisilla. Ja sen alkaa huomata.

Todo cae en su lugar

Mulla oli eilen ihan mielettömän hyvä päivä! Oivalsin jotain, mitä oon koittanut selvittää itelleni jo pitkän pitkän aikaa ja nyt tuntuu oikeesti, että tää päätös pitää.

Oon vuoden koittanut kaivella sieluni syövereitä ja miettiä että mitä mä haluaisin tehdä elämälläni. Missä oikeesti oon hyvä. Oon tyypillinen yleisjorma, joka on ihan ok kaikessa, muttei loista missään. Viime keväänä olin jo viittä vaille hakemassa lukemaan viestintää hollantilaiseen ammattikorkeaan, kunnes kuulin saaneni erään harjoittelupaikan ja päädyinkin välivuoteen.

 Skaala mun vaihtoehdoista on siis tosiaan vaihdellut Euroopan laista ekonomiaan, viestintään, epätoivon hetkinä jopa farmasiatieteisiin(??) ja aina tullut takas psykologiaan. Ai miten niin kuulostaa vähän hakuammunnalta?

Kuulostaa naurettavalta sanoa, että on äärimmäisen raivostuttava suhde psykologiaan. Kuten varmaan kaikilla muillakin kiinnostus heräsi lukion alussa pakollisten psykologiantuntien kautta. Opettajamme oli pitkän uran tehnyt professori ja onnistui innollaan tarttumaan oppilaansakin.
 Lukion puolivälissä aloin seurustelemaan, opettaja vaihtui, kiinnostus hiipui hiukan ja pussailu oli niin paljon kiinnostavampaa kuin tulevaisuudensuunnittelu. Kolmannen syksyllä sit päätin luonnollisesti kirjottaa psykan ja innoistuin siitä uudestaan ihan älyttömästi.

Mun täytyy nyt sanoa tähän väliin itsestäni, että oon tosi lapsellinen mitä tulee asioihin joissa oon hyvä. Jos en voi olla paras, jos en voi saada jotain, kiellän asian arvon. Mua ei haittaa olla huono. Ei ollenkaan. Mut mitä tulee asioihin, jotka oikeesti kiinnostaa ja joiden eteen näkee vaivaa; on aika kova pala, jos ei kohoakaan sitä keskivertoa korkeemmalle.

Kirjoitin siis psykologiasta 'vaan' E:n. Samaan aikaan musta alko tuntumaan, et joka ikinen kenet tiesin oli yhtäkkiä suunnittelemassa uraa psykologian parissa. Totesin et joo, ei mua kiinnostakaan, pitäkää pseudotieteenne.

Totuushan on, että kamoon ketä nyt ei kiinnostais miten ihmismieli toimii? Onko mitään jännittävämpää kun koettaa selvittää ihmisten kehonkieltä, pieniä eleitä ja salattuja viestejä? Kenelle ei kelpais tieto siitä miten sun keho reagoi erilaisiin tunteisiin? Kuka ei haluais ymmärtää mitä on mielenterveydellisten sairauksien takana?

Lisäksi leffat on onnistunut vääntämään kaikesta psykologiaan liittyvästä superseksikästä. Takaan, että siitä lähtien kun Scarlett Johansson henkäisi Vicky Cristina Brcelonassa opiskelevansa psykologiaa joka ikinen elokuvaa katsova nainen halusi vaihtaa rooleja ja joka ikinen mies halusi ottaa housut pois. Tai ne kaikki muut jumalattaret terapeutteina, jotka parantavat sairaita sanoillaan ja uhraavat oman elämänsä potiladensa vuoksi. Blaablaa.

Siis tiivistettynä: Mun mielestä on tosi pompous (teennäistä, mahtipontista, turhantärkeää, pöyhkeilevää) haluta opiskella psykologiaa, mut silti haluan itse. Joojoo tell me about it.
 Puhuttiin pari päivää sitten näistä jutuista pitkään Alexin kanssa. Sen mielipide aiheeseen on aina ollut, että jokaikinen tyttö haluaa olla psykologi koska kuvittelee olevansa hyvä kuuntelija. Nyt se kuitenkin sano, et mun pitäs ihan oikeesti lakata kuuntelemasta sitä tai ketään muutakaan, ja miettii vaan ihan itekseni.

 Mulla on ollu kymmenittäin muita vaihtoehtoja. Koko ajan kuitenkin pieni ääni mun pään sisällä jankuttanu, että tuun katumaan myöhemmin jos en edes kokeile psykologiaa. Googlailin ympäriinsä katellen yliopistoja ja yrityksiä mitkä vois kiinnostaa kun se iski. Tuntui,kun olisin saanu kymmenen heurekaa ja sähköshokin samaan aikaan. Tätä mä haluan.

Eli siis meen lukemaan psykologian kandiksi, mut suuntaudun yrityspsykologiaan, konsultointiin etc ja otan sivuaineeksi vaikka hallinnoinnin tai viestinnän. Sitten teen maisterin ainakin urakonsultoinnista ja ehkä business managementistä. Ja tadaa! Saan yhdistettyä KAIKKI mua kiinnostavat osa-alueet. En tiedä miten en tätä aikaisemmin tajunnut!

Tahmeaa

Tää on kyl taas niin niitä päiviä, että hämmästytän ihan itseänikin sillä miten saamaton voi olla. Aamu lähti käyntiin ihan kivasti (mun aamut lasketaan aina onnistuneiksi jos saan itseni manipuloitua sängystä ylös). Seison raitkkapysäkille tuijottaen lamaantuneena tyhjyyteen kuten kaikki muutkin tunnolliset työssä- ja koulussakävijät. Succes, ja ajoissa perille!

Kirjoitin kolme kauppalistaa hollanniksi ja mietin monta kertaa miksi meidän kauniilla opettajalla on housuissa typerä glitteritasku. Breikilla ilahdutin itseäni Paula-vanukkaalla. Kaikki paha alkoi vasta kun pääsin kotiin. Istuin luvattoman pitkään koneella pajattaen parin kaverin kanssa. Sit aattelin et no mä vähän lepäilen tässä.

Jees, heräsin tuossa viiden aikaan sit.

Lupasin pyhästi Alexille et siivoon tänään, öh en siivonnu. Mun piti myös opiskella mun hollannin lopputenttiin joka on ylihuomenna. No opiskelinko? Kaupassakäynti oli myös listalla koska en halunnut käydä eilen Alexin kanssa. HAH! Samoin mulla oli vielä päivällä mielessä tosi kiva aihe josta halusin kirjottaa, mut päädyinkin sit vaan marisemaan mun itseaiheutetusta tyhmästä päivästä.

Nii sit niitä saavutuksia tälle päivälle!
1. Kokosin lounaalla kaikki voileipätarpeet tohon pyödälle ja siin ne nyt edelleen sit on.
2. Olin urhea ja söin aika paljon noit herkkusuklaita.
3. Suunnittelin kovasti kastelevani meidän kasvia.

Kyllä äiti nyt on ylpeä. Otin jo rintsikatkin pois kun huomasin, että kaikki ryhti tästä elämästä on poissa joka tapauksessa. Turhaan sitä mitään yrittämään kiristelemään. Onneks Alex on aina up for some Belgium's speciality. Turha toivo et tää kasa sais mitään ruokaa kokattua.

"First of all, we're not strangers"

Blogin pitäminen selvästi kannattaa, kun näitä fanilahjoja alkaa tippumaan jo blogin kolmannesta elinpäivästä lähtien...

Ihan normaali päivä töissä kun yks ukkeli moikkaa mua tosi innostuneen näkösenä ja iskee mulle tän pussin kouraan. Se oli jotenkin epämääräsesti tutun näkönen ja muistinkin sitten, että sama pappa oli jutellut mulle jotain jostain suklaista jo ennen joulua. Se on kuulemma käynyt tässä baarissa jo 30 vuotta ja edelleen tuntee olonsa niin kotoisaksi, että haluaa kiittää työntekijöitä aina kerran vuodessa. Awws! (Tosin meidän reflabaari ei oo ollut olemassa läheskään kolmeakymmentä vuotta, mutta kaunis ajatus silti...)

Kysyin siltä sitten, että mikä saa sen ostelemaan lahjoja melkein tuntemattomille ja vastaus oli: "We're not strangers!" Joko mun pitää alkaa tosissaan treenaamaan mun nimimuistia, tai sit meillä on vaan vähän eri käsitys sanasta tuntematon. Suklaat on kyllä jumalaisia ja piristi päivää! (Alex on kyl murissu mulle koko aamun, kun sen mielestä miehellä joka ostelee suklaarasioita vieraille naisille voi olla vaan yksi asia mielessä...)

Mutta se siitä!

Eilen inspiroidun niin tulisesti erään supersuositus bloggaajan aamuisista brussikuvista, että raahasin Alexin siltä seisomalta leipomoon ja kauppaan. Okei no sisällytetään verbiin raahata se, että ensin aloin parkumaan koska Alex ei innostunut mun brunssista, sitten riideltiin ja mökötettiin hetki ja lopulta oltiin niin nälkäkuoleman partaalla että tehtiin sopu ja kipitettiin kauppaan.

Ja oikeesti miten hyvää! Pääsin tässä samalla toteuttamaan tän mun pitkäaikaisen perverssion kuvata aamupalani ja esitellä se julkisesti. Nyt vasta ymmärrän tän ruuan kuvaamisen maagisuuden, se on jotain kivointa ikinä! Nää kuvat on ehdottomasti mun valokuvaajauran huipentuma ja suunnittelen jo kehystäväni ne tohon telkkarin yläpuolelle.

Nyt vois alkaa valmistautumaan töihin, oon ensimmäistä kertaa ihan ypöyksin pitämässä puljua pystyssä ja jännittää hiukan!

P.s Sanni ja Saija muisk! Ihania kommentteja vikaan postaukseen. Aletaan suunnittelee jotain pacosin pimujen reunionia!

Oodi Estebanille

Hii! Kaks ensimmäistä kommenttia! Jo edellisen blogini vierailevat starat Sihvis ja Pasis löysivät tiensä tännekin. ^^ Vanhojen hyvien aikojen kunniaksi pari lainausta vanhasta blogista!

3. lokakuuta 2008

..Tänään oli espanjankoe, joka meni ihan superisti, kiitos Sannin ja Saijan, joiden ansiosta en varmaan ikinä pysty unohtamaan Estebania tai Inkeriä.

28. joulukuuta 2008

..Eilen oltiin keilaamassa Plaza Mayorilla. Onnistun aina yllättämään itseni, kuinka huonosti voikaan ihminen palloa vierittää. Ihan hauskaa oli, saatiin spesiaalivieraita Ville ja Miksu. Hieman reppanoita kyllä, keneltä tahansa kestää hetki tottua Pasaseen ja Sihvoseen.

Ja kermana kakun päällä kuka muistaa tämän uudenvuoden?

1. tammikuuta 2009

..Puoli kahdentoista aikaan alettiin siirtyä keskustan kirkkoaukiolle. Porukka tietenkin hajosi ihan totaalisesti ja minä siellä melkoisen sekaisin halailin puolituttuja ja parkourasin puistonpenkkien yli, niin että polvessani on nyt kauniin kirjava neliönmallinen mustelma. 

Aukiolla oli järkyttävä meteli ja kukaan ei edes kuullut koko kelloja. Jotenkin kävi niin, että siinä me taas seistiin sihvonensopanenpasanen ja mätettiin vinskut naamaan kun luultiin että kellot soi. Sekunnin päästä ne alkoi soimaan oikeasti ja mulla ei ollut jäljellä enää yhtäkään rypälettä.

<3!

Jokainen jonka tiedän

Huolimatta kaikista niistä inhon- ja kateudensekaisista tuntemuksista jota minulla on lähes kaikkia blogeja kohtaan; here we are. Mielestäni konseptissa, jossa yksi ihminen kuvauttaa naamaansa päivittäin ja sata muuta hihkuu kommenttilootassa on jotain todella väärää. Ei sinänsä etteikö minusta olisi mukavaa jos tuhat tuntematonta kuolisi halusta tietää mitä söin aamupalaksi...
 Okei elikkä siinäpä tämmönen kevyt alustus esittelylle. Huoh, ylemmän mukaan voidaan vetää johtopäätökset että olen kateellinen takintääntäjä plus negis. Saatan olla kaikkia noita, mutta mielestäni aika huippu tyyppi silti.

Eli moi! Johanna, 19, tämänhetkinen asuinmaa Belgia. Tuttu tarina, lukiosta 'emmätiiämaahan' ja välivuotta pukkaa. Tosiaan tällä hetkellä treenaan habaa ojentelemalla valtavia tuoppeja Guinnesia ja burgereita irlantilaisessa ravintolabaarissa. Asun oman kultaisen Alexini kanssa, jota näen about kaks kertaa viikossa onnekkaiden työvuorojemme vuoksi.
 Ensi syksynä tarkoitus aloittaa yliopisto Hollannissa, joten tänä keväänä mentävä läpi myös se hakemismankeli. Asuin aikaisemmin neljä vuotta Espanjassa, mistä nyt viimeisetkin tutut jotka aikaisemmin eivät tunnistaneet hoksaavat kuka olen.

Tällä blogilla ei varsinaisesti ole mitään sen syvempää tarkoitusta. Päiväkirja on vähän yksipuolinen ilo (ei mun ilo vaan päiväkirjan). Pidin aikaisemmin pikkuruisena ysiluokkalaisena blogia vuonna 2008 ja löysin vähän aikaa sitten arkiston koneeltani. Totesin, että en mä nyt niin tallukka silloin ollutkaan ja, että jos en ollut tuon huonompi kirjoittaja silloin niin kannattais mun nyt vähän koittaa jotain luovuutta ylläpitää.
 Toinen vaikuttava syy oli se, että mulla on nykyään PALJON aikaa. Mun lukemat Skyrimissa hipoo 90 tuntia, mikä ei oo kehuttava fakta kenellekään elämänsä kukoistuksessa olevalle yhdeksäntoistavuotiaalle neidolle. Ja lisäksi tiedän ainakin kolme ihmistä ketä saattaa kiinnostaa kuulla mun kuulumisia. (Yks niistä tosin on äiti, jolle en ajatellut tätä blogia raottaa.)

Saatan joskus lisätä kuvia, saatan olla lisäämättä. Saatan myös lopettaa kirjoittamisen tän postauksen jälkeen. Paras tekniikka mulle on olla tekemättä mitään lupauksia ja niin saan motivaatiota pidettyä yllä pidempään. Itsellenihän tätä lähinnä kirjoitankin, mutta yleensä juuri ne itselle tehdyt lupaukset on niitä, joista luistetaan ensimmäisenä.