Ehka palstaudun

Kaikille taman blogin lukuisille lukijoille haluaisin ilmoittaa, etta elan ja hengitan. En varsinaisesti ole kiireinen mutta ajatustyon alla on tiiviisti duuni, parin viikon paassa siintavat paasykokeet (joo en oo valmistunu tiedan), toiseen yliopistoon hakupaketin kokoon vasaily (oon vahan myohassa mut pitaa nyt joku back uppi olla), kaksi tulevaa muuttoa, loma ja aina yhta virkistava parisuhdedraama.

Ja koska olen nainen ja voin aina muuttaa mieleni saattaa olla etta uusi blogini aukeaa kohtapuolin taalla: http://www.lily.fi/. Ihan vaan koska tykkaan lilysta ja luulen, etta lilykin saattaisi tykata minusta! Ja kuinka monta kertaa kivempaa on kirjottaa palstaa kuin blogia? Kaytanto sama mutta cmoon! Pinaattipalsta, tomaattipalsta, perunapalsta, palsta! Haluan ikioman punaisella puuaidalla reunustetun kirjoituspalstan.

Mutta Tuleva Palsta saa jaada odottamaan inspiraatiota, jonka uskon vakaasti loytyvan sohvanpohjalta. Viimeistaan se kaynnistyy kunnolla sitten kun minulla alkaa olla jotain kirjoitettavaa ja saan aikaiseksi hankkia uuden lapparin tuon lahoavan lapion tilalle. Kaljankaadosta ei saa ikuisesti tarinoita ja muilta osin elamani on yksinkertaisesti niin jarjettoman tylsaa etta hulavei vaan.

Jos haluatte parempaa tekemista kun lukea blogia, joka ei koskaan paivity tassa se!

Ah.

Getting into the swing

Aikaisemmin kukaan ei huutanut minulle. Pidin siitä.

En lainkaan ihmettele, että hillityt japanilaiset ajattelevat länsimaisen huutokommunikoinnin olevan täysin out of order. Huutaminen saa huutajan näyttämään heikolta ja tekee karjunnan kohteesta hermostuneen. Niiden ihmisten, jotka eivät ole epävarmoja asemastaan ei tarvitse korottaa ääntään saadakseen haluamansa.

Minulle ei ole koskaan elämäni aikana huudettu yhtä paljon kuin viimeisen neljän kuukauden aikana. Punastuin, nolostuin, unohdin oleellisen ja käteni tärisivät. Huomaamattani aloin laittaa 'hyvää kiertämään.' Tulin kotiin ja välittämättä paperinohuista seinistä purin kaiken sen turhautumisen räyhäämällä sille ainoalle henkilölle, jolle en olisi halunnut tuottaa pahaa mieltä.

Niin iloinen kuin olenkin siitä, että minulla on työpaikka ja säännölliset tulot, en malta odottaa heinäkuuta kun saan sanoa heihei työnteolle. Minä olen hyvä työntekijä. En paras, mutta kiitos herralle talvisotaa ei käyty puolalaisia vastaan. Voin rehellisesti sanoa tekeväni parhaani jokaikinen päivä. Minun parhaani saattaa olla huonompi kuin jonkun toisen, mutta minun ei tarvitse olla kenenkään turhautumisämpäri jonne voi avautua kun siltä tuntuu.

Onneksi kaiken tämän väljähtyneen tomaattimurskan keskeltä voi yhä löytää hyvää musiikkia:

Ja tuo pianomies, oh so pretty...

P.S Sihvis olet parasta!

Tuntuuko sinusta samalta

Mua on alkanu jännittää.

Oon jotenkin kaiken tän tekemisen ja suunnittelun lomassa kokonaan unohtanut, että se lähenee. Yliopisto.

Että mun pitää oikeasti muuttaa, etsiä asunto, tutustua, seikkailla. Kuulostaa melko raskaalta. Ja entä sitten itse opiskelu? Englanniksi tuotettu tekstini on kymmenvuotiaan tasolla. Alex nauroi minulle päin naamaa nähdessään motivaatiokirjeeni. 250 Sanaa vei minulta kolme päivää ja siltikään lopputulos ei ollut kehuttava.

Yritän vakuutella itselleni, että en ole uusavuton tai tyhmä; miksi en muka selviäisi.

Kaikkein kamalinta on sanoa jälleen heihei, jutellaan sit skypessä ja nähdään taas joskus.

Paniikki. Ehkä en vain mene. Korkeakoulutus on muutenkin yliarvostettua.

Saamaton

Olen aina kuulunut niihin ihmisiin, joiden mielestä onnellisuus on elämänasenne. Elämäni ei varmasti ole ollut se mutaisin polku mitä kukaan on koskaan kulkenut, mutta eiköhän jokainen vastaanota jonkun kiintiömäärän paskaa niskaansa.

Viimeaikoina tuntuu, että sitä on ollut liikkeellä enemmänkin. Töissä ei ole mennyt putkeen. Törmäyksiä on tullut niin guinnestynnyreiden kuin työkavereidenkin kanssa. Esimies, joka jossain vaiheessa saattoi pitää minusta pisti pakkivaihteen päälle. Nyt ärsyttävästä olemuksestani kärsivät vuoroni ja yleinen työmoodi.
 Töiden ulkopuolella en juurikaan sosialisoidu. Lupaavasti alkanut ystävyys uuden työkaverin kanssa otti osumaa, kun hän ajautui mukaan töissä leiskuvaan tylsään draamaan. Ei mikään paras aloitus, sanoisinko.

 Kotona makaan flegmaattisena sohvalla. En siivoa, urheile, pese pyykkiä. Hollanninkursseillani käyn neljan kerran sijasta keskimäärin kahdesti. Huono hiuspäiväni on jatkunut nyt kuukauden. Koko elämääni hallitsee saamattomuuden kellertävä aura.

On raivostuttavaa myöntää, että tämä on täysin minun oma valintani. Minä päätän otanko itseäni niskasta kiinni, soitanko ystävälle, lähdenkö lenkille. Viimeaikoina olen valinnut edellämainittujen sijaan äänestää vuoden bikinibeibeä tai lukea tuntemattomien ihmisten päivityksiä pastelliväreistä. Minä en edes pidä mintunvihreästä!

 Uskon, että tilanne muuttuisi vain aloittamalla jälleen urheilemaan. Tämä vuosi on ensimmäinen kun  kotona ei ole ketään potkimassa minua ulos lenkille. Ei koiraa tai äitiä toisin sanoen. Esimmäistä kertaa elämässäni liikunnan puute näkyy oikeasti jaksamattomuutena ja fyysisenä pahana olona. Alex on sohvamyyräilyn ammattilainen, joten jää minun kontilleni motivoida itseäni.

Olen terve ja nuori, omistan lenkkarit.  "I'm the only thing that's standing in my way"

"Dear Johanna,"

Toissapaivana eras baarimme vakiasiakkaista tyrkkasi kateeni kirjeen, jonka han kertoi selittavan asioita joita han on pohtinut jo pitkaan. Tiesin hamarasti hanen nimensa, ei maitoa tai sokeria. Keski-ikainen, tavallinen, yksinainen. Saapui joka ilta, viipyi kerrallaan useita tunteja.

"There are some things I'd hoped to be able to clarify and explain to you..."

Kun kuulee paivittain laajasti vaihtelevalta ikahaarukalta mita ihmeellisinta settia, tulee varsin immuniksi. Myoskin tuijottelua saa osakseen niin paljon, etta siihen lakkaa kiinnittamasta huomiota.

"...I do like Foley's. I like the place. I like the friendly staff. And I do like you, Johanna. When we first met, I immediatly took to you, because you seem to be a very sincere, kind and decent no-nonsense person. Those are unfortunately exceedingly rare qualities, and that is the reason why I'd hoped to have a chance to get to know you better."

Tassa vaiheessa hammennys oli jo suuri. Aikamoinen ihmistuntija tama kaveri, kun pystyy pelkastaan tavasta milla kannan kahvikuppia paattelemaan kaiken taman. 

"...I hope you don't mind me saying this, but on occasions, it appeared as if you're sometimes having a pretty rough time too. I just want to say that if you'd ever feel the need to talk about anything - whether it be the weather or something altogether more profound - I'm there for you."

MITA VITTUA! Senkin sairas kyylaaja, ihan vaan tiedoksesi minulla on kaikki oikein hyvin, toisin kuin sinulla.

"...in my experience it sometimes helps to know that there's still someone additional who cares, even if you decide not to take up the offer. And I do genuinely care, Johanna."

Ja siita se raivo sitten nousi. Allottava paskiainen, missa ihmeen pilvilinnoissa elat kun paahasi edes palkahtaa etta minusta voisi tuntua hyvalta se etta 'you are there for me'. Usko pois, jatan talla kertaa tarttumatta hyvasydamiseen tarjoukseesi.

"...The bottom line is that I merely aspire to getting to know you, for the person you are, without any further intentions, and I hope that may be mutual. I'm convinced you're a good person, and for that, I do like you, Johanna. Therefore I don't wish to be a nuisance."

 On toki hienoa, etta haluaisit tutustua minuun ihan vain taman hyva ihminen-sadekehani vuoksi. Et varmastikaan haluaisi paasta poksyihini tai puukottaa ja raiskata minua vapaavalintaisessa jarjestyksessa. 

Huolimatta siita, etta vuosia sinulle on kertyny tuplamaara minuun verrattuna ei kellot halyttanyt etta tama ei missaan nimessa ole sopivaa? Sinulla ei ole OIKEUTTA kirjoittaa minulle tamanlaisia kirjeita, minua ei kiinnosta etta olet sosiaalisesti rajoittunut ja onneton. Saan palkkaa siita, etta olen mukava, mutta usko pois ongelmasi eivat voisi vahempaa kiinnostaa.

Olen arsyyntynyt itselleni, etten nahnyt mitaan tallaista tulevan etukateen. Viela enemman raivoissani tamankaltaisille ihmisille, jotka eivat osaa suhtautua tarjoilijan ystavallisyyteen vetamatta siita johtopaatoksia. Tunnen oloni typeraksi ja turvattomaksi. Kotimatkalla vilkuilen jatkuvasti olkani yli. Kusipaa. 

Mitä mä murehdin

"Jokaisen murhe on juuri niin suuri kuin sen kantaja" joku minulle runoili vuosia sitten. Silloin uskoin. Enää en ole ihan niin varma.

Ei uskonut myöskään komea mies, jolla oli apeat silmät ja syntymäpäivä. Kuukausi toisen lapsensa syntymän jälkeen hän sai viestin vaimonsa rakastajalta, ettei uusi tulokas luultavasti ole hänen. Eikä ollutkaan. 

Tai tyttö jonka äiti on alkoholisti ja isä varastaa lapsiltaan. Joka sairastui syöpään vuosia sitten. Tuli vahingossa raskaaksi. Lääkärit kehottivat synnyttämään, koska lapsen luuydin voisi antaa vuosia lisää. Tyttö sai terveytensä ja vauva luovutettiin adoptioon. Hän on minua puoli vuotta vanhempi.

Mitä sinä sanoisit? Minä en osannut sanoa mitään. 

Arjen tomusokerikuorrutetta

Mun piti itseasiassa kirjoitella jotain asiaa ja lisätä pari kuvaa viime päiviltä.. Joka toinen kuva oli tärähtänyt ja joka toisesta killitti lössähtänyt klonkku. Joten jätän sen suosiolla sitten johonkin toiseen kertaan. Mutta ennen sitä tämmöinen ihana haaste, joka on vilahdellut aika useassa blogissa.

Tarkoituksena listata kymmenen pientä arjen iloa, joista juuri sinä erityisesti nautit. Rakastan tätä sivua.



Jos ollaan ihan rehellisiä niin mulla oli aluksi näitä ilonaiheita sänky-nukkumisakselilla itsessään joku 5. Karsin ne sitten yhteen etten vaikuttais niin pakkomielteiseltä tän mun lempiharrastuksen kanssa. Meillä yleensä vielä kun minä pesen pyykit Alexin on pakko laittaa lakanat. Ommmnomm hyväntuoksuiset vilposet lakanat, ei mitään parempaa!



Tämän luulin oikeasti olevan ihan oma iloni! Mutta kiitos internet, että avullasi jälleen oivalsin olevani yksi miljoonasta. Miten sukka voikin olla niin pehmeä ja ihana!



Ensinnäkin pelkkä näkymä on todella tyydyttävä, puhumattakaan ajatuksesta täpötäysistä hyllyistä täynnä mehuja, jogurtteja ja juustoja vain odottaen syöjäänsä!



Nykyaikana ainoa hyvä syy läydä elokuvateattereissa. Ainoa.



Mä oon ihan yhtä hirveä kuin jokainen suomalainen mitä tulee ilmaisiin kyniin, karkkeihin, kalentereihin. Tänne vaan! ..mutku siit ei tarvi maksaa mitään.



Sano kyllä, hyppää bussiin, nosta peukku, käänny kujalle jolla et ole koskaan ollut. Uteliaisuus, päämäärätiedottomuus, liikaa aikaa. Lähde ilman telttaa, älä valehtele, pidä silti pippurisumute lähellä, muista syödä.

(Huomautus 16-vuotiaalle itselleni: tämä ei tarkoita sulloutumista jonkun auton takapenkille yhtä typerien kaveriesi kanssa ja kurvaamista hevon pyllyyn jonnekin bileisiin.)



Minun, sinun, enempi parempi.



Olet niin rakas.



 Muistan edelleen kun olimme tekemässä ensimmäistä muuttoa Suomesta Espanjaan ja heitin pois viimeisiä vaalimiani leluja ja vaatteita. Avasin pienen parfyymirasian, joka oli kulkenut mukana kaikissa barbikemuissani. Jo vahaksi muuttunut nuhjaantunut purkki ei vaan muistuttanut minua lapsuudestani vaan pyöräytti päässäni käyntiin videon muistoista, jotka eivät olisi muuten koskaan nousseet pintaan.
 Aina vanhan hajuveden loppuessa ostan uuden erituoksuisen, koska tuoksuilla on ihmeellinen kyky viedä ajassa taaksepäin ja olisi mahtavaa onnistua säilyttämään palasia elämästään tuoksuina.




<3