Mitä mä murehdin

"Jokaisen murhe on juuri niin suuri kuin sen kantaja" joku minulle runoili vuosia sitten. Silloin uskoin. Enää en ole ihan niin varma.

Ei uskonut myöskään komea mies, jolla oli apeat silmät ja syntymäpäivä. Kuukausi toisen lapsensa syntymän jälkeen hän sai viestin vaimonsa rakastajalta, ettei uusi tulokas luultavasti ole hänen. Eikä ollutkaan. 

Tai tyttö jonka äiti on alkoholisti ja isä varastaa lapsiltaan. Joka sairastui syöpään vuosia sitten. Tuli vahingossa raskaaksi. Lääkärit kehottivat synnyttämään, koska lapsen luuydin voisi antaa vuosia lisää. Tyttö sai terveytensä ja vauva luovutettiin adoptioon. Hän on minua puoli vuotta vanhempi.

Mitä sinä sanoisit? Minä en osannut sanoa mitään. 

Arjen tomusokerikuorrutetta

Mun piti itseasiassa kirjoitella jotain asiaa ja lisätä pari kuvaa viime päiviltä.. Joka toinen kuva oli tärähtänyt ja joka toisesta killitti lössähtänyt klonkku. Joten jätän sen suosiolla sitten johonkin toiseen kertaan. Mutta ennen sitä tämmöinen ihana haaste, joka on vilahdellut aika useassa blogissa.

Tarkoituksena listata kymmenen pientä arjen iloa, joista juuri sinä erityisesti nautit. Rakastan tätä sivua.



Jos ollaan ihan rehellisiä niin mulla oli aluksi näitä ilonaiheita sänky-nukkumisakselilla itsessään joku 5. Karsin ne sitten yhteen etten vaikuttais niin pakkomielteiseltä tän mun lempiharrastuksen kanssa. Meillä yleensä vielä kun minä pesen pyykit Alexin on pakko laittaa lakanat. Ommmnomm hyväntuoksuiset vilposet lakanat, ei mitään parempaa!



Tämän luulin oikeasti olevan ihan oma iloni! Mutta kiitos internet, että avullasi jälleen oivalsin olevani yksi miljoonasta. Miten sukka voikin olla niin pehmeä ja ihana!



Ensinnäkin pelkkä näkymä on todella tyydyttävä, puhumattakaan ajatuksesta täpötäysistä hyllyistä täynnä mehuja, jogurtteja ja juustoja vain odottaen syöjäänsä!



Nykyaikana ainoa hyvä syy läydä elokuvateattereissa. Ainoa.



Mä oon ihan yhtä hirveä kuin jokainen suomalainen mitä tulee ilmaisiin kyniin, karkkeihin, kalentereihin. Tänne vaan! ..mutku siit ei tarvi maksaa mitään.



Sano kyllä, hyppää bussiin, nosta peukku, käänny kujalle jolla et ole koskaan ollut. Uteliaisuus, päämäärätiedottomuus, liikaa aikaa. Lähde ilman telttaa, älä valehtele, pidä silti pippurisumute lähellä, muista syödä.

(Huomautus 16-vuotiaalle itselleni: tämä ei tarkoita sulloutumista jonkun auton takapenkille yhtä typerien kaveriesi kanssa ja kurvaamista hevon pyllyyn jonnekin bileisiin.)



Minun, sinun, enempi parempi.



Olet niin rakas.



 Muistan edelleen kun olimme tekemässä ensimmäistä muuttoa Suomesta Espanjaan ja heitin pois viimeisiä vaalimiani leluja ja vaatteita. Avasin pienen parfyymirasian, joka oli kulkenut mukana kaikissa barbikemuissani. Jo vahaksi muuttunut nuhjaantunut purkki ei vaan muistuttanut minua lapsuudestani vaan pyöräytti päässäni käyntiin videon muistoista, jotka eivät olisi muuten koskaan nousseet pintaan.
 Aina vanhan hajuveden loppuessa ostan uuden erituoksuisen, koska tuoksuilla on ihmeellinen kyky viedä ajassa taaksepäin ja olisi mahtavaa onnistua säilyttämään palasia elämästään tuoksuina.




<3

Paluu tietoisuuteen

Viime viikko oli _hirveä_. No, olihan mukana ihan kivojakin pätkiä, mutta päälimmäisenä on mielessä lähinnä ne loputtomat työtunnit ja kipeät jalat ja jäätävän kivulias kurkku.

Gentissä juhlittiin siis jo toista kertaa kaupungin järjestämää valofestivaalia. Koko pimeä kaupunki valaistaan eri designyritysten toimistä mitä mielikuvituksillisimmilla (mikä sanahirviö) valohärveleillä. Ja nyt ei siis puhuta parista kynttilästä vaan ihan ison luokan valoheittimistä ja tosi tyylikkäistä taideteoksista. Mutta mikäs sen kivempaa, kuulemma olivat tosi nättejä. Minun valofestarikokemus jäi nimittäin oman pubin kynttilöihin.

Viikonloppu oli kiireisin ikinä, kaupungissa oli kuulemma lauantaina 100 000 ihmistä Gentin ULKOPUOLELTA. Ja oon ihan saletti et jokaikinen niistä päätti tulla just meidän reflaan.
 Ensimmäisenä päivänä mulla lähti ääni, toisena sain raivokkaita yskäkohtauksia (kelaa kantaa ruokaa pöytään kun et vaan voi lopettaa yskimistä) ja kirsikkana kakun päälle sain vuotavan nenän.

Sunnuntaina esimies sano, että saadaan työpäivän jälkeen vähän drinksutella baarissa palkkana hyvästä työstä. Huolimatta siitä, että maanantaiaamuna tiesin minua odottavan hollannin suullinen koe, päätin jäädä viettämään iltaa valkoisten venäläisten ja työkavereiden kanssa. Meidän viiden hengen staff partyt osoittautuivatkin aika villeiksi bileiksi. Ah irlantilaiset, suomalaisten sekopäisyys kohtaa vertaisensa. Mun esimies muuten avautu mulle, et olin sen mielestä ihan lehmä, mut sit se muuttiki mielensä ja nyt oon 'A GOOD WOMAN'.

Seuraavana aamuna herään lintujen lauluun kello 11.00. Viisitoista minuuttia kokeeni alkamisajankohdan jälkeen. Minulta kestää noin 23 sekuntia tajuta, että on lakko ja julkinen liikenne on lomilla. Rynnistän ulos, koetan tilata taksia toiselta puolen Belgiaa, luovutan ja lähden juoksemaan. Saavun paikalle räkä poskilla 40 (!!!) minuuttia myöhässä, opettaja on raivoissaan ja nappaan testistä kärkituloksen 13/30.

Kotimatkalla ostan naurettavan kalliin lootan suklaata, jonka toivon lepyttävän opettajaani edes hiukan. No rehellisyyden nimissä ei suklaat muakaan paljon lämmittäis jos joku idiootti laittais odottamaan noin pitkään. Kuitenkin loppu hyvin, läpäisin ensimmäisen tason kielikoulusta lukemillä 60% sadasta. Luonnollisesti syytän stressiä ja flunssaa.

Nyt elämä alkaa palautumaan normaaliksi, pystyn tekemään vapaa-ajallani muutakin kun paikkaamaan univajettani ja tänään taas töihin. Sain viimein jopa siivottua (ja sotkettua..) ja pääsin jopa viettämään vähän laatuaikaan ton erään herran kanssa.