Mitä ajattelin tänään

Autoissa/junissa/ratikoissa istuminen on yksi rauhoittavimmista asioista mitä tiedän. Johtuu varmaan siitä, että vietin puolet lapsuudestani volvon takapenkille survottuna.

Voiko ensimmäisenä asiana toiselle tytölle sanoa: "olet söpö"? Kokeilin, ja luulen että ei.

Kahvia ja Baileysia mmmm.

Esimieheni ei voi sietää minua. Jos et pidä minusta muuntaudun nöyräksi koiraksi, joka kehuu tukkaasi ja nauraa jokaiselle vitsillesi.

Olen maailman epäuskottavin vihaisena. Viime kerralla kun suutuin koko naamani puhkesi täyteen punaisia läiskiä jotka kieltäytyivät himmenemästä seuraavaan kahteen tuntiin. Valehtelin allergiasta ja sain ymmärtäväisiä nyökytyksiä.

Tigin hoitoaine on ihan kuraa. Kävin just suihkussa ja tuntuu että olisin läntännyt päähäni mehiläisvahaa. Nii just se Dumb Blonde.
Oon istunut kaks iltaa putkeen töiden jälkeen kaljalla yhden englantilaisen Andyn kanssa. Meillä ei ole tasan mitään yhteistä (Andy 35v, 120kg, naimissa, tietokoneasentaja) mutta juttua riittää. Parasta baarityöskentelyssä on kyl kaikki random juttutuokiot tuntemattomien kanssa.

Elän nykyään ranskalaisilla. Ja sen alkaa huomata.

Todo cae en su lugar

Mulla oli eilen ihan mielettömän hyvä päivä! Oivalsin jotain, mitä oon koittanut selvittää itelleni jo pitkän pitkän aikaa ja nyt tuntuu oikeesti, että tää päätös pitää.

Oon vuoden koittanut kaivella sieluni syövereitä ja miettiä että mitä mä haluaisin tehdä elämälläni. Missä oikeesti oon hyvä. Oon tyypillinen yleisjorma, joka on ihan ok kaikessa, muttei loista missään. Viime keväänä olin jo viittä vaille hakemassa lukemaan viestintää hollantilaiseen ammattikorkeaan, kunnes kuulin saaneni erään harjoittelupaikan ja päädyinkin välivuoteen.

 Skaala mun vaihtoehdoista on siis tosiaan vaihdellut Euroopan laista ekonomiaan, viestintään, epätoivon hetkinä jopa farmasiatieteisiin(??) ja aina tullut takas psykologiaan. Ai miten niin kuulostaa vähän hakuammunnalta?

Kuulostaa naurettavalta sanoa, että on äärimmäisen raivostuttava suhde psykologiaan. Kuten varmaan kaikilla muillakin kiinnostus heräsi lukion alussa pakollisten psykologiantuntien kautta. Opettajamme oli pitkän uran tehnyt professori ja onnistui innollaan tarttumaan oppilaansakin.
 Lukion puolivälissä aloin seurustelemaan, opettaja vaihtui, kiinnostus hiipui hiukan ja pussailu oli niin paljon kiinnostavampaa kuin tulevaisuudensuunnittelu. Kolmannen syksyllä sit päätin luonnollisesti kirjottaa psykan ja innoistuin siitä uudestaan ihan älyttömästi.

Mun täytyy nyt sanoa tähän väliin itsestäni, että oon tosi lapsellinen mitä tulee asioihin joissa oon hyvä. Jos en voi olla paras, jos en voi saada jotain, kiellän asian arvon. Mua ei haittaa olla huono. Ei ollenkaan. Mut mitä tulee asioihin, jotka oikeesti kiinnostaa ja joiden eteen näkee vaivaa; on aika kova pala, jos ei kohoakaan sitä keskivertoa korkeemmalle.

Kirjoitin siis psykologiasta 'vaan' E:n. Samaan aikaan musta alko tuntumaan, et joka ikinen kenet tiesin oli yhtäkkiä suunnittelemassa uraa psykologian parissa. Totesin et joo, ei mua kiinnostakaan, pitäkää pseudotieteenne.

Totuushan on, että kamoon ketä nyt ei kiinnostais miten ihmismieli toimii? Onko mitään jännittävämpää kun koettaa selvittää ihmisten kehonkieltä, pieniä eleitä ja salattuja viestejä? Kenelle ei kelpais tieto siitä miten sun keho reagoi erilaisiin tunteisiin? Kuka ei haluais ymmärtää mitä on mielenterveydellisten sairauksien takana?

Lisäksi leffat on onnistunut vääntämään kaikesta psykologiaan liittyvästä superseksikästä. Takaan, että siitä lähtien kun Scarlett Johansson henkäisi Vicky Cristina Brcelonassa opiskelevansa psykologiaa joka ikinen elokuvaa katsova nainen halusi vaihtaa rooleja ja joka ikinen mies halusi ottaa housut pois. Tai ne kaikki muut jumalattaret terapeutteina, jotka parantavat sairaita sanoillaan ja uhraavat oman elämänsä potiladensa vuoksi. Blaablaa.

Siis tiivistettynä: Mun mielestä on tosi pompous (teennäistä, mahtipontista, turhantärkeää, pöyhkeilevää) haluta opiskella psykologiaa, mut silti haluan itse. Joojoo tell me about it.
 Puhuttiin pari päivää sitten näistä jutuista pitkään Alexin kanssa. Sen mielipide aiheeseen on aina ollut, että jokaikinen tyttö haluaa olla psykologi koska kuvittelee olevansa hyvä kuuntelija. Nyt se kuitenkin sano, et mun pitäs ihan oikeesti lakata kuuntelemasta sitä tai ketään muutakaan, ja miettii vaan ihan itekseni.

 Mulla on ollu kymmenittäin muita vaihtoehtoja. Koko ajan kuitenkin pieni ääni mun pään sisällä jankuttanu, että tuun katumaan myöhemmin jos en edes kokeile psykologiaa. Googlailin ympäriinsä katellen yliopistoja ja yrityksiä mitkä vois kiinnostaa kun se iski. Tuntui,kun olisin saanu kymmenen heurekaa ja sähköshokin samaan aikaan. Tätä mä haluan.

Eli siis meen lukemaan psykologian kandiksi, mut suuntaudun yrityspsykologiaan, konsultointiin etc ja otan sivuaineeksi vaikka hallinnoinnin tai viestinnän. Sitten teen maisterin ainakin urakonsultoinnista ja ehkä business managementistä. Ja tadaa! Saan yhdistettyä KAIKKI mua kiinnostavat osa-alueet. En tiedä miten en tätä aikaisemmin tajunnut!

Tahmeaa

Tää on kyl taas niin niitä päiviä, että hämmästytän ihan itseänikin sillä miten saamaton voi olla. Aamu lähti käyntiin ihan kivasti (mun aamut lasketaan aina onnistuneiksi jos saan itseni manipuloitua sängystä ylös). Seison raitkkapysäkille tuijottaen lamaantuneena tyhjyyteen kuten kaikki muutkin tunnolliset työssä- ja koulussakävijät. Succes, ja ajoissa perille!

Kirjoitin kolme kauppalistaa hollanniksi ja mietin monta kertaa miksi meidän kauniilla opettajalla on housuissa typerä glitteritasku. Breikilla ilahdutin itseäni Paula-vanukkaalla. Kaikki paha alkoi vasta kun pääsin kotiin. Istuin luvattoman pitkään koneella pajattaen parin kaverin kanssa. Sit aattelin et no mä vähän lepäilen tässä.

Jees, heräsin tuossa viiden aikaan sit.

Lupasin pyhästi Alexille et siivoon tänään, öh en siivonnu. Mun piti myös opiskella mun hollannin lopputenttiin joka on ylihuomenna. No opiskelinko? Kaupassakäynti oli myös listalla koska en halunnut käydä eilen Alexin kanssa. HAH! Samoin mulla oli vielä päivällä mielessä tosi kiva aihe josta halusin kirjottaa, mut päädyinkin sit vaan marisemaan mun itseaiheutetusta tyhmästä päivästä.

Nii sit niitä saavutuksia tälle päivälle!
1. Kokosin lounaalla kaikki voileipätarpeet tohon pyödälle ja siin ne nyt edelleen sit on.
2. Olin urhea ja söin aika paljon noit herkkusuklaita.
3. Suunnittelin kovasti kastelevani meidän kasvia.

Kyllä äiti nyt on ylpeä. Otin jo rintsikatkin pois kun huomasin, että kaikki ryhti tästä elämästä on poissa joka tapauksessa. Turhaan sitä mitään yrittämään kiristelemään. Onneks Alex on aina up for some Belgium's speciality. Turha toivo et tää kasa sais mitään ruokaa kokattua.

"First of all, we're not strangers"

Blogin pitäminen selvästi kannattaa, kun näitä fanilahjoja alkaa tippumaan jo blogin kolmannesta elinpäivästä lähtien...

Ihan normaali päivä töissä kun yks ukkeli moikkaa mua tosi innostuneen näkösenä ja iskee mulle tän pussin kouraan. Se oli jotenkin epämääräsesti tutun näkönen ja muistinkin sitten, että sama pappa oli jutellut mulle jotain jostain suklaista jo ennen joulua. Se on kuulemma käynyt tässä baarissa jo 30 vuotta ja edelleen tuntee olonsa niin kotoisaksi, että haluaa kiittää työntekijöitä aina kerran vuodessa. Awws! (Tosin meidän reflabaari ei oo ollut olemassa läheskään kolmeakymmentä vuotta, mutta kaunis ajatus silti...)

Kysyin siltä sitten, että mikä saa sen ostelemaan lahjoja melkein tuntemattomille ja vastaus oli: "We're not strangers!" Joko mun pitää alkaa tosissaan treenaamaan mun nimimuistia, tai sit meillä on vaan vähän eri käsitys sanasta tuntematon. Suklaat on kyllä jumalaisia ja piristi päivää! (Alex on kyl murissu mulle koko aamun, kun sen mielestä miehellä joka ostelee suklaarasioita vieraille naisille voi olla vaan yksi asia mielessä...)

Mutta se siitä!

Eilen inspiroidun niin tulisesti erään supersuositus bloggaajan aamuisista brussikuvista, että raahasin Alexin siltä seisomalta leipomoon ja kauppaan. Okei no sisällytetään verbiin raahata se, että ensin aloin parkumaan koska Alex ei innostunut mun brunssista, sitten riideltiin ja mökötettiin hetki ja lopulta oltiin niin nälkäkuoleman partaalla että tehtiin sopu ja kipitettiin kauppaan.

Ja oikeesti miten hyvää! Pääsin tässä samalla toteuttamaan tän mun pitkäaikaisen perverssion kuvata aamupalani ja esitellä se julkisesti. Nyt vasta ymmärrän tän ruuan kuvaamisen maagisuuden, se on jotain kivointa ikinä! Nää kuvat on ehdottomasti mun valokuvaajauran huipentuma ja suunnittelen jo kehystäväni ne tohon telkkarin yläpuolelle.

Nyt vois alkaa valmistautumaan töihin, oon ensimmäistä kertaa ihan ypöyksin pitämässä puljua pystyssä ja jännittää hiukan!

P.s Sanni ja Saija muisk! Ihania kommentteja vikaan postaukseen. Aletaan suunnittelee jotain pacosin pimujen reunionia!

Oodi Estebanille

Hii! Kaks ensimmäistä kommenttia! Jo edellisen blogini vierailevat starat Sihvis ja Pasis löysivät tiensä tännekin. ^^ Vanhojen hyvien aikojen kunniaksi pari lainausta vanhasta blogista!

3. lokakuuta 2008

..Tänään oli espanjankoe, joka meni ihan superisti, kiitos Sannin ja Saijan, joiden ansiosta en varmaan ikinä pysty unohtamaan Estebania tai Inkeriä.

28. joulukuuta 2008

..Eilen oltiin keilaamassa Plaza Mayorilla. Onnistun aina yllättämään itseni, kuinka huonosti voikaan ihminen palloa vierittää. Ihan hauskaa oli, saatiin spesiaalivieraita Ville ja Miksu. Hieman reppanoita kyllä, keneltä tahansa kestää hetki tottua Pasaseen ja Sihvoseen.

Ja kermana kakun päällä kuka muistaa tämän uudenvuoden?

1. tammikuuta 2009

..Puoli kahdentoista aikaan alettiin siirtyä keskustan kirkkoaukiolle. Porukka tietenkin hajosi ihan totaalisesti ja minä siellä melkoisen sekaisin halailin puolituttuja ja parkourasin puistonpenkkien yli, niin että polvessani on nyt kauniin kirjava neliönmallinen mustelma. 

Aukiolla oli järkyttävä meteli ja kukaan ei edes kuullut koko kelloja. Jotenkin kävi niin, että siinä me taas seistiin sihvonensopanenpasanen ja mätettiin vinskut naamaan kun luultiin että kellot soi. Sekunnin päästä ne alkoi soimaan oikeasti ja mulla ei ollut jäljellä enää yhtäkään rypälettä.

<3!

Jokainen jonka tiedän

Huolimatta kaikista niistä inhon- ja kateudensekaisista tuntemuksista jota minulla on lähes kaikkia blogeja kohtaan; here we are. Mielestäni konseptissa, jossa yksi ihminen kuvauttaa naamaansa päivittäin ja sata muuta hihkuu kommenttilootassa on jotain todella väärää. Ei sinänsä etteikö minusta olisi mukavaa jos tuhat tuntematonta kuolisi halusta tietää mitä söin aamupalaksi...
 Okei elikkä siinäpä tämmönen kevyt alustus esittelylle. Huoh, ylemmän mukaan voidaan vetää johtopäätökset että olen kateellinen takintääntäjä plus negis. Saatan olla kaikkia noita, mutta mielestäni aika huippu tyyppi silti.

Eli moi! Johanna, 19, tämänhetkinen asuinmaa Belgia. Tuttu tarina, lukiosta 'emmätiiämaahan' ja välivuotta pukkaa. Tosiaan tällä hetkellä treenaan habaa ojentelemalla valtavia tuoppeja Guinnesia ja burgereita irlantilaisessa ravintolabaarissa. Asun oman kultaisen Alexini kanssa, jota näen about kaks kertaa viikossa onnekkaiden työvuorojemme vuoksi.
 Ensi syksynä tarkoitus aloittaa yliopisto Hollannissa, joten tänä keväänä mentävä läpi myös se hakemismankeli. Asuin aikaisemmin neljä vuotta Espanjassa, mistä nyt viimeisetkin tutut jotka aikaisemmin eivät tunnistaneet hoksaavat kuka olen.

Tällä blogilla ei varsinaisesti ole mitään sen syvempää tarkoitusta. Päiväkirja on vähän yksipuolinen ilo (ei mun ilo vaan päiväkirjan). Pidin aikaisemmin pikkuruisena ysiluokkalaisena blogia vuonna 2008 ja löysin vähän aikaa sitten arkiston koneeltani. Totesin, että en mä nyt niin tallukka silloin ollutkaan ja, että jos en ollut tuon huonompi kirjoittaja silloin niin kannattais mun nyt vähän koittaa jotain luovuutta ylläpitää.
 Toinen vaikuttava syy oli se, että mulla on nykyään PALJON aikaa. Mun lukemat Skyrimissa hipoo 90 tuntia, mikä ei oo kehuttava fakta kenellekään elämänsä kukoistuksessa olevalle yhdeksäntoistavuotiaalle neidolle. Ja lisäksi tiedän ainakin kolme ihmistä ketä saattaa kiinnostaa kuulla mun kuulumisia. (Yks niistä tosin on äiti, jolle en ajatellut tätä blogia raottaa.)

Saatan joskus lisätä kuvia, saatan olla lisäämättä. Saatan myös lopettaa kirjoittamisen tän postauksen jälkeen. Paras tekniikka mulle on olla tekemättä mitään lupauksia ja niin saan motivaatiota pidettyä yllä pidempään. Itsellenihän tätä lähinnä kirjoitankin, mutta yleensä juuri ne itselle tehdyt lupaukset on niitä, joista luistetaan ensimmäisenä.