Oon vuoden koittanut kaivella sieluni syövereitä ja miettiä että mitä mä haluaisin tehdä elämälläni. Missä oikeesti oon hyvä. Oon tyypillinen yleisjorma, joka on ihan ok kaikessa, muttei loista missään. Viime keväänä olin jo viittä vaille hakemassa lukemaan viestintää hollantilaiseen ammattikorkeaan, kunnes kuulin saaneni erään harjoittelupaikan ja päädyinkin välivuoteen.
Skaala mun vaihtoehdoista on siis tosiaan vaihdellut Euroopan laista ekonomiaan, viestintään, epätoivon hetkinä jopa farmasiatieteisiin(??) ja aina tullut takas psykologiaan. Ai miten niin kuulostaa vähän hakuammunnalta?
Kuulostaa naurettavalta sanoa, että on äärimmäisen raivostuttava suhde psykologiaan. Kuten varmaan kaikilla muillakin kiinnostus heräsi lukion alussa pakollisten psykologiantuntien kautta. Opettajamme oli pitkän uran tehnyt professori ja onnistui innollaan tarttumaan oppilaansakin.
Lukion puolivälissä aloin seurustelemaan, opettaja vaihtui, kiinnostus hiipui hiukan ja pussailu oli niin paljon kiinnostavampaa kuin tulevaisuudensuunnittelu. Kolmannen syksyllä sit päätin luonnollisesti kirjottaa psykan ja innoistuin siitä uudestaan ihan älyttömästi.
Mun täytyy nyt sanoa tähän väliin itsestäni, että oon tosi lapsellinen mitä tulee asioihin joissa oon hyvä. Jos en voi olla paras, jos en voi saada jotain, kiellän asian arvon. Mua ei haittaa olla huono. Ei ollenkaan. Mut mitä tulee asioihin, jotka oikeesti kiinnostaa ja joiden eteen näkee vaivaa; on aika kova pala, jos ei kohoakaan sitä keskivertoa korkeemmalle.
Kirjoitin siis psykologiasta 'vaan' E:n. Samaan aikaan musta alko tuntumaan, et joka ikinen kenet tiesin oli yhtäkkiä suunnittelemassa uraa psykologian parissa. Totesin et joo, ei mua kiinnostakaan, pitäkää pseudotieteenne.
Totuushan on, että kamoon ketä nyt ei kiinnostais miten ihmismieli toimii? Onko mitään jännittävämpää kun koettaa selvittää ihmisten kehonkieltä, pieniä eleitä ja salattuja viestejä? Kenelle ei kelpais tieto siitä miten sun keho reagoi erilaisiin tunteisiin? Kuka ei haluais ymmärtää mitä on mielenterveydellisten sairauksien takana?
Lisäksi leffat on onnistunut vääntämään kaikesta psykologiaan liittyvästä superseksikästä. Takaan, että siitä lähtien kun Scarlett Johansson henkäisi Vicky Cristina Brcelonassa opiskelevansa psykologiaa joka ikinen elokuvaa katsova nainen halusi vaihtaa rooleja ja joka ikinen mies halusi ottaa housut pois. Tai ne kaikki muut jumalattaret terapeutteina, jotka parantavat sairaita sanoillaan ja uhraavat oman elämänsä potiladensa vuoksi. Blaablaa.
Siis tiivistettynä: Mun mielestä on tosi pompous (teennäistä, mahtipontista, turhantärkeää, pöyhkeilevää) haluta opiskella psykologiaa, mut silti haluan itse. Joojoo tell me about it.
Puhuttiin pari päivää sitten näistä jutuista pitkään Alexin kanssa. Sen mielipide aiheeseen on aina ollut, että jokaikinen tyttö haluaa olla psykologi koska kuvittelee olevansa hyvä kuuntelija. Nyt se kuitenkin sano, et mun pitäs ihan oikeesti lakata kuuntelemasta sitä tai ketään muutakaan, ja miettii vaan ihan itekseni.
Mulla on ollu kymmenittäin muita vaihtoehtoja. Koko ajan kuitenkin pieni ääni mun pään sisällä jankuttanu, että tuun katumaan myöhemmin jos en edes kokeile psykologiaa. Googlailin ympäriinsä katellen yliopistoja ja yrityksiä mitkä vois kiinnostaa kun se iski. Tuntui,kun olisin saanu kymmenen heurekaa ja sähköshokin samaan aikaan. Tätä mä haluan.
Eli siis meen lukemaan psykologian kandiksi, mut suuntaudun yrityspsykologiaan, konsultointiin etc ja otan sivuaineeksi vaikka hallinnoinnin tai viestinnän. Sitten teen maisterin ainakin urakonsultoinnista ja ehkä business managementistä. Ja tadaa! Saan yhdistettyä KAIKKI mua kiinnostavat osa-alueet. En tiedä miten en tätä aikaisemmin tajunnut!
Kuulostaa naurettavalta sanoa, että on äärimmäisen raivostuttava suhde psykologiaan. Kuten varmaan kaikilla muillakin kiinnostus heräsi lukion alussa pakollisten psykologiantuntien kautta. Opettajamme oli pitkän uran tehnyt professori ja onnistui innollaan tarttumaan oppilaansakin.
Lukion puolivälissä aloin seurustelemaan, opettaja vaihtui, kiinnostus hiipui hiukan ja pussailu oli niin paljon kiinnostavampaa kuin tulevaisuudensuunnittelu. Kolmannen syksyllä sit päätin luonnollisesti kirjottaa psykan ja innoistuin siitä uudestaan ihan älyttömästi.
Mun täytyy nyt sanoa tähän väliin itsestäni, että oon tosi lapsellinen mitä tulee asioihin joissa oon hyvä. Jos en voi olla paras, jos en voi saada jotain, kiellän asian arvon. Mua ei haittaa olla huono. Ei ollenkaan. Mut mitä tulee asioihin, jotka oikeesti kiinnostaa ja joiden eteen näkee vaivaa; on aika kova pala, jos ei kohoakaan sitä keskivertoa korkeemmalle.
Kirjoitin siis psykologiasta 'vaan' E:n. Samaan aikaan musta alko tuntumaan, et joka ikinen kenet tiesin oli yhtäkkiä suunnittelemassa uraa psykologian parissa. Totesin et joo, ei mua kiinnostakaan, pitäkää pseudotieteenne.
Totuushan on, että kamoon ketä nyt ei kiinnostais miten ihmismieli toimii? Onko mitään jännittävämpää kun koettaa selvittää ihmisten kehonkieltä, pieniä eleitä ja salattuja viestejä? Kenelle ei kelpais tieto siitä miten sun keho reagoi erilaisiin tunteisiin? Kuka ei haluais ymmärtää mitä on mielenterveydellisten sairauksien takana?
Lisäksi leffat on onnistunut vääntämään kaikesta psykologiaan liittyvästä superseksikästä. Takaan, että siitä lähtien kun Scarlett Johansson henkäisi Vicky Cristina Brcelonassa opiskelevansa psykologiaa joka ikinen elokuvaa katsova nainen halusi vaihtaa rooleja ja joka ikinen mies halusi ottaa housut pois. Tai ne kaikki muut jumalattaret terapeutteina, jotka parantavat sairaita sanoillaan ja uhraavat oman elämänsä potiladensa vuoksi. Blaablaa.
Siis tiivistettynä: Mun mielestä on tosi pompous (teennäistä, mahtipontista, turhantärkeää, pöyhkeilevää) haluta opiskella psykologiaa, mut silti haluan itse. Joojoo tell me about it.
Puhuttiin pari päivää sitten näistä jutuista pitkään Alexin kanssa. Sen mielipide aiheeseen on aina ollut, että jokaikinen tyttö haluaa olla psykologi koska kuvittelee olevansa hyvä kuuntelija. Nyt se kuitenkin sano, et mun pitäs ihan oikeesti lakata kuuntelemasta sitä tai ketään muutakaan, ja miettii vaan ihan itekseni.
Mulla on ollu kymmenittäin muita vaihtoehtoja. Koko ajan kuitenkin pieni ääni mun pään sisällä jankuttanu, että tuun katumaan myöhemmin jos en edes kokeile psykologiaa. Googlailin ympäriinsä katellen yliopistoja ja yrityksiä mitkä vois kiinnostaa kun se iski. Tuntui,kun olisin saanu kymmenen heurekaa ja sähköshokin samaan aikaan. Tätä mä haluan.
Eli siis meen lukemaan psykologian kandiksi, mut suuntaudun yrityspsykologiaan, konsultointiin etc ja otan sivuaineeksi vaikka hallinnoinnin tai viestinnän. Sitten teen maisterin ainakin urakonsultoinnista ja ehkä business managementistä. Ja tadaa! Saan yhdistettyä KAIKKI mua kiinnostavat osa-alueet. En tiedä miten en tätä aikaisemmin tajunnut!
hohoo! kamppailet saman asian kanssa kun mäkin: kaikki haluavat olla näyttelijöitä yms. ja on paljon turvallisempaa kieltää haluavansa itse olla koska sitten ei voi muiden silmissä epäonnistua.
VastaaPoistajoten onneksi olkoon että oot myöntänyt vihdoin ääneen oikeasti haluavasi jotakin koska se on iso juttu. mä oon vielä vähän matkalla siihen mutta jo pitkällä.
On niin kummallista miten takaperin pää toimii. No vaikka oon jo myöntäny et tää on se mitä haluun ni huomaan edelleen, että mulla on jotain seliteltävää jollekin.
VastaaPoistaOikeesti ihan samanlainen tieteenalahan se on kun mikä tahansa muu, mut jostain syystä oon jo pitkään väkertäny tämmöstä ongelmaa aiheen ympärille...
Ja näyttelemisen kanssa voin kuvitella, että kahta kauheempaa! Voit opiskella jonku alan asiantuntijaksi ilman luontaista lahjakkuutta, mutta vaikka näyttelemisen kanssa se ne on just ne lahjat mitkä aika pitkälle määrittelee.
VastaaPoistaMut elämä on liian lyhyt päämäärille, jotka ei oikeesti kiinnosta! Kun kuitenkin motivaatio ja kunnianhimo on tärkeimmät tekijät siinä miten Hyvä susta tulee mistäkin asiassa. On tosi sääli jos koko elämänsä toteuttaa itseään puolella liekillä. Ihminen on aina itse kaikkein eniten omien unelmiensa tiellä.